Heihei pienin ja parhain pappa.
Tämänkertainen blogitekstini koskee kleinivanhustani Sereä, joka nukkui perjantaina ikiuneen ollessaan lädes 14- vuotta vanha.
Kevät 2008
On maaliskuu 08, koulussamme on yhteishaku peruskoulun jälkeiseen jatkokoulutukseen tehtynä ja olen hakenut eläinalalle opiskelemaan. Haaveilen siitä ensimmäisestä omasta koirasta, niin aivan omasta. Olen seuraillut kasvattajien sivuja, nettipalstoja jne. löytyisikö minulle jostain oma koira jonka voisin ottaa myös opiskelupaikkakunnalleni mukaan.
Kului pari viikkoa, lapsuuden ystäväni Liisa soittaa minulle ja kertoo, että hänen kaverinsa sukulainen on lähtemässä kauas opiskelemaan ja koiralle pitäisi löytää uusi koti. Kyselen koirasta tietoja, rotu kleinspitz, ikä 7,5vuotta. Ajattelen, että miksipä ei, en minä välttämättä pentukoiraa tarvitsisikaan. Saan omistajan puhelinnumeron ja otamme yhteyttä häneen, koirasta olivat pari muutakin kiinnostunutta ja se menisi ensin käymään näissä muissa paikoissa näytillä. Olin menettää jo toivoni, että saisin kyseisen koiran, mutta kuinka ollakkaan kolmannen paikan jälkeen omistaja soittaa, että no ei tämä koira sopinut mihinkään edellisiin paikkoihin ja he olisivat nyt tulossa näyttämään sitä meille. Olin onnesta mykkyrällä, koska ajattelin että tällä on joku tarkoitus koska ei muille sopinut.
Auto ajaa pihaan, ja etupenkiltä nousee nainen sylissään pieni ruskea karvapallo joka aloittaa heti kovan haukkumisen. Menemme sisälle ja koira alkaa heti tutkia paikkoja ja merkkaa gerbiilin häkin alla olevaan lipastonkulmaan. Meillä oli silloin toinen koira tiibetinspanieli Padi, ja jännitin koirien ensitapaamista hirmuisesti, kaikki oli siitä kiinni tulevatko ne toimeen. Padi katsoi uutta tulokasta kummissaan ja sitten nenät kohtasivat, Padi ärähti, koska uusi tulokas oli hieman tunkeileva, mutta se oli sitten siinä, sen jälkeen olivat kuin paita ja peppu kavereita ja minä tiesin että tämä uusi tulokas jää meille. Niin sovittiin, että tämä terhakka kleiniuros jota Sereksi kutsuttiin jää meille.
Alku ei ollut kovin lupaava, lenkeillä ollessa sain olla kokoajan silmät selässä koska takaa tulee pyörä, rullaluistelija tai lautailija, kaikki pyörillä liikkuva pelotti Sereä ja sai sen aivan raivon partaalle, olin ihmeissäni miten saan sen tottumaan kaikkeen normaaleihin kulkuvälineisiin mitä lenkeillä ollessamme saattaisi tulla vastaan.
Meni viikkoja ja yhteistyö alkoi parantua, Sere alkoi sietää jo polkupyöriä, mutta rullaluistelijat tuottivat edelleen sille vaikeuksia. Kevät eteni ja muuttui kesäksi, sain viimein tietää valittiinko minut opiskelemaan minnekään ja niin kävi, että minut valittii Asikkalaan, eläintenhoitajakouluun. Alkoi Serellä jälleen uuden opettelu, sillä ostimme sille kuljetusboxin ja aloin opettamaan sitä kulkemaan siinä, sillä kulkisimme paljon bussilla opiskelujeni aikana. Boxiin Sere oppi yllättävän nopeasti ja pian se olikin sen mielipaikka missä se nukkui.
Tuli syksy ja kouluni alkoi, muistan vieläkin ensimmäisen matkan bussilla ja se meni harjoittelustamme johtuen todella hyvin, Seren kanssa kulkeminen oli mahdottoman helppoa kun se kulki boxissa. Kävimme koululla muutaman kuukauden kunnes meille alettiin järjestämään opiskelijoille omia agilityharjoituksia ja minä ajattelin, että miksipä ei, onhan tuossa pienessä otuksessa niin paljon virtaa, että kyllä me mennään agilityyn. Sere osoittautuikin oikein mallikelpoiseksi agiliitäjäksi ja niin harjoittelimme useaan otteeseen hyppyjä, putkea, puomia jne. "Vanhakin" voi oppia uusia temppuja.
Aloitin opiskelemaan viimeistä vuotta koulussa ja ajatus toisesta omasta koirasta lähti liikkeelle, otin yhteyttä valitsemani rodun kasvattajaan ja pian tapasinkin hänet, kuukaudet kului ja pennut syntyivät, minulle tuli sieltä pentu.
Kaikki meni alkuun todella hyvin, Sere tuli hyvin toimeen pennun kanssa ja kesti sen kaikki kotkotukset. Narttuni Hula tuli sukukypsyysikään ja Seren hormonitoiminta sekosi täysin, enää ei erotettu oliko juoksu tulossa vai menossa vaan aina piti olla Hulan kimpussa ja tästä alkoi sitten ongelmat. Sere ei antanut Hulan olla hetkeäkään rauhassa ja Hula menetti hermonsa useasti rähisten Serelle ja jopa niskasta kiinni pitäen. Juttelimme vanhempieni kanssa ja tulimme siihen tulokseen että Sere menee viimeisiksi vuosiksi heille asumaan jotta saa jakamattoman huomion ja tilanne rauhoittuu.
Kun Sere täytti 11-vuotta, se alkoi sairastella. Ensimmäisenä meillä oli kauhea ripuli joka suorastaan kaasuunnutti suoliston ja röntgenkuvissa se huomattiinkin että näin oli, kuvasta huomattiin myös ruokatorven rakennemuutos jossa se työntyy ylöspäin ja menee lyttyyn -> ainainen köhiminen, lisäksi sydämessä oli muutosta, mutta sydänäänet olivat normaalit. Nesteytys ja Sere toipui. Hampaat olivat huonossa kunnossa jo siitä asti kun poika meille tuli ja hammaskiveä poistettiin useasti. Syksyllä 2012 Seren vointi huononi ja köhiminen lisääntyi, veimme koiran lääkäriin ja sillä todettiin pahanlaatuinen sivuääni sydämessä ja lääkitys sydämen vajaatoimintaan aloitettiin, olimme jo ns. "jatkoajalla" joulunaika meni hyvin, Seren vointi oli ok köhimisestä huolimatta ja se kävi äitini kanssa pitkiä lenkkejä päivittäin. Tammikuussa 2013 alkoi hoipertelu kuin Sereä olisi aina liikkeelle lähtiessä pyörryttänyt, lenkeillä jaksoi kuitenkin yhtä hyvin ja eläinlääkäri sanoikin että se voi hyvinkin olla että se näkee silmissään tähtiä kun nousee makuulta ylös.
Helmikuussa 2013 näin 6.2. yöllä unen, että Serellä ei ole kaikki hyvin. 7.2. soitin aamulla vanhemmilleni ja kysyin miten Sere voi, huonostihan se, oli valvonut koko edellisen yön ja ollut levoton. Päätimme että seuraamme sen päivän Seren vointia ja jos se ei lähde paranemaan päin niin perjantaina olisi mentävä lääkäriin. Seren vointi ei alkanut parantua, se lopetti syömästä, juomasta ja ulkoilemasta, oli vain omissa oloissaan. Mikään ruoka ei kelvannut vaikka tähän asti ruoka oli sen elämän tärkein asia, ei enää. Äitini yritti juottaa Sereä ruutalla, ettei kuivuisi kokonaan, alkoi oksentamaan. Lääkkeetkään eivät meinanneet enää mennä. Ulos piti kantaa jotta suostui käymään pissalla. Olimme ihmeissämme miten se näin pian meni näin loppuun, aivan yhtääkkiä, vielä alkuviikosta se jaksoi vielä lenkkeillä normaalisti ja oli hyvin voiva. Niin, eihän nämä sisupussit näytä huonoa oloaan kuin ihan vasta viimemetreillä ja sitten on myöhäistä.
Teemme päätöksen, että huomenna on hyvästien aika. Äitini saa perjantaina ajan Serelle heti aamuksi ja he menivät lääkäriin. Lääkäri yritti keksiä vielä miten saataisiin lisäaikaa, mutta Seren nopeasti alaspäin menneestä kunnosta olimme kaikki samaa mieltä ja siitä ettemme saisi enää lisälääkityksellä montaa päivää lisäaikaa. Niin Sere päästettiin ikiuneen lähes 14-vuoden iässä.
Monta vuotta, se kerkesi olla ilonamme ja opettaa meille monta asiaa, oli meillä yhteisiä haasteitakin, mutta niistä selvittiin kunnialla eteenpäin. Sitä ei tule ikinä käsittämään, että näistä rakkaista perheenjäsenistämme on luovuttava aina jossain vaiheessa, se tulee olemaan aina yhtä vaikeaa ja sitä ei tule koskaan ymmärtämään. Noin suuri sieluista koiraa meille tuskin koskaan enää tulee, Sere oli aivan erityinen persoona ihan omassa luokassaan kaikkien omien päähänpistojensa kanssa. Miten voikaan olla näin suuri ikävä sitä pientä karvapalloa, se karvapallo oli suunnattoman tärkeä eikä sitä tulla unohtamaan koskaan.
Olen eksynyt" sanoi ystävä pieni.
"Lumi peitti talvisen tieni.
Pelottaa, olen yksin ja on pimeää,
mistä etsin ystävää?"
Tähti ylhäältä katsoi hymyillen,
tietä pienen valaisten.
Kotiinsa pienen vei,
ystävää unohdeta ei.
.
Kiitos Sere yhteisistä vuosista.
Sinua kaivaten Mirka
